Kruunupäitä

Repussa ei ollut edes rommia, kun seisoin keskellä tunturiylänköä teräskärkisissä puolalaisissa kumisaappaissa. Avara maisema polveili korkealla karun kivikkoisena, vedettömänä. Oikeassa kädessä pidin heittovapaa, vasemmassa Kuopion keskustan Sokoksen S-Marketin muovikassia. Muutaman kilometrin kävelymatka päättyi muodikkaaseen odottamattomaan kohtaamiseen. Suuri urosporo mulkoili minua epäluuloisesti ja hörisi matalasti laumansa ympäröimänä. Polku oli tukossa, tästä ei mennä, viesti oli selvä.

Minun piti olla kalastamassa veneellä Guijavressä Ruotsin ja Norjan rajamailla, napapiirin kohdilla. Sen sijaan toljotin suhteellisen vihamielistä porolaumaa silmiin keskellä aavaa. Katsoin anovasti maassa olevaa pienen pientä vaivaiskoivua, tuohonkaan ei juuri turvaan kiivetä. Miten tässä nyt taas näin kävi ?

***********************

Koska ajomatka Kuopiosta Ruotsin Vuoggatjolmeen on pitkä ja tosi tylsä, niin pidimme hyvänä ajatuksena lähteä lähempänä puoltapäivää liikkeelle iltapäivän sijaan. Päätöstämme tuki myös se, ettemme tienneet päämäärän maastosta mitään. Vaikuttavan ryhmäpohdinnan jälkeen pidimme vielä parempana ajatuksena telttailla ensimmäinen yö, saapuessamme sateisen kylmään pimeään. Teimme myös ryppään muita iloisen karkeita virhepäätelmiä ja lähdimme tyytyväisenä syyspäiväntasauksen jälkeisenä viikonloppuna liikkeelle. Arvioimme, että matka kestää 12 tuntikymmenenminuuttia monikertoja.

Kolmentoistatunnin ajomatkan jälkeen emme olleet vielä missään. Ryhmän sosionomi kyseli muutamaan kertaan melko väsyneenä: ”Minne me ollaan menossa?”. Vastaus leijui vankasti ilmassa. Suuntasimme summassa johonkin ja saavuimme jälleen ei yhtään mihinkään, jossa päätettiin yöpyä kuka-mitenkin-menetelmällä. Arvioimme, että aamulla emme olisi yhtään järkevämpiä.

************************

Porourosylimys päätti etten ole mitenkään kiinnostava ihmisyksilö. Se jolkotteli ylimielisen kuninkaallisena hoviväkensä kanssa erämaitten juhlasaleista seuraavaan. Hoviväen hatut katosivat ylängön taakse ja jatkoin alamaista taapertamistani kohti kirkasvetistä Guijarvea. Ainakin hetken. Päästessäni pienen nyppylän päälle huomasin, että armon harmaaturkkilaiset olivat päättäneet pysähtyä jälleen kerran reitille. Kymmenet silmät seurasivat liikkeitäni paheksuvasti. Taas tuo ! Nyt ei muuten liikuta ! Tulkoot niin näytetään ! Puolalaiset kumisaappaat pysähtyivät mietteliäänä.

Ryhdyin laulaskelemaan äänekkäästi Ruotsiksi. Asetuin polviampuma-asentoon ja tähtäsin virvelillä laumaa. Tein ovelia harhautussuuntimia kävellen ensin vasempaan ja sitten yllättäen oikeaan. Turkkiporukka ei hievahtanutkaan. Tuijotuskisa ei johtanut minun voittooni. Oli kierrettävä lauma, rykiminen oli sen verran voimakasluonteista, etten nähnyt järkeväksi haastaa suurta kuningasta taistoon. Oikealta ohitse ja lauma lähti yllättäen juoksuun vasemmalle kadoten jälleen kerran mäen taakse.

**************************

Heräsin aamulla auton keskipenkiltä kivuliaana. Keskipenkin keskimmäinen turvavyön kappale oli päättänyt kaivautua kylkiluitteni alle. Muutenkin olo oli töhnäkäs ja mieli epävireinen. Tästä pääsee vain ylöspäin. Kun viimein ymmärrys palasi lähiavaruudesta takaisin kotiin, pyrki aivot muodostamaan tajuntaan tunturijärven piirteitä verkkokalvoilta auton ikkunan lävitse. Olimme pääpiirteissään oikeassa kohdassa, vain muutamien kilometrien päässä vaelluksen lähtöpisteestä. Pikainen aamupala, rinkka selkään ja varpaat kohti tuntureita.

Ensimmäisillä metreillä rinkka painoi suuren panssarivaunun verran. Matkan jatkuessa joku lisäsi sinne puutavarajunallisen tukkeja ja tunki louhimon jäännöskivet saappaisiin. Saapas upposi puolikilometriä märkään maahan. Ylösnoustessaan ikiaikaiset mutajättiläiset yrittivät vetää sitä takaisin manalaansa. Sääriluut taipuvat natisten askelissa. Onneksemme alkoi jyrkkä ylämäki, lisäten edes pientä haastetta matkantekoon.

***************************

Hänen kuninkaallinen korkeutensa Yrjö Rykimä Ykkönen pyrki estämään reittisuunnitelmani toteuttamista vielä muutamaan kertaan. Ilmeisesti selkeä henkilökohtainen kiusanteko ei enää huvittanut riittävästi suurisarvista johtajaa ja lauma siirsi vinoutuneen mielenkiintonsa lähistöllä naukuvaan naaliparkaan. Tuntureitten siniveriset laukkasivat armotta seuraavan uhrinsa kimppuun.

Polku minulle aukeni selkeänä ja pienen hetken päästä näkyi kaukana kahden korkean tunturin välissä oleva Guijavri. Matka jatkui joutuisasti ja puolen tunnin päästä järvi oli edelleen yhtä kaukana. Se ei tosin haitannut, ilma oli kirkas ja aurinkoinen. Olin erkaantunut erämaahan. Kutsun sitä alkutilaksi, kun mikään ei enää haittaa, eikä mitään enää pyydä. Sitä vain on.

***************************

Olimme edenneet Vuoggatjolmesta kolmisen kilometriä ja nousseet kolmisensataa metriä. Keho tottui, kun muukaan ei auttanut, vaeltamiseen. Tosin ryhmän vastahankainen sosionomi oli sitä mieltä, että helikopteri on hieno keksintö. Äänekäs mutta kätevä. Jätimme natisevat kommentit sopuleitten syötäväksi. Puuraja oli jäänyt jo taakse. Maasto muuttui polveilevaksi. Jonkun opuksen mukaan maasto oli reitillä kumpuilevaa. Mielestäni kuvaus oli reippaasti alimitoitettu.

Maasto muistutti trilogian Taru Sormusten Herra ylänköjä. Varsinkin sen kohtauksen, jossa örkkiporukka juostajollotti rautakengissään hobitit selässään. Tunsin itseni sen hyvisporukan kääpiöksi: ”odottakaahan vain, lyhyellä matkalla olen koko peto”. Heräsi ajatus ettei trilogia ollutkaan dokumentti. En millään pystyisi hölkyttelemään rautakengissa päiväkausia tälläisessä maastossa, raskasta kirvestä kantaen. Voisi olla rakkolaastereille käyttöä moisissa popoissa.

Kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten pääsimme iltapäivällä kohteeseemme upean tunturijärven rannalle. Leiri syntyi nopeasti. Kaadoin suuret kivet kengistäni sammalikolle, laskin selästäni painavan taakkani. Olin keveä. Vapaa muutaman päivän ihan mihin vaan, -ajatta.